Venäjä

Käkisalmen matka

Matkaillessa on kiva, jos reissuilla tapahtuu jotakin uutta. Näin kävi useinkin vuosina 1999-2007, kun veimme monta kuormaa avustustavaraa Karjalan kannakselle tai Pietariin. Eräs matka Käkisalmeen (ruots. Kexholm), nykyiseen Priozerskin kaupunkiin jäi erityisen hyvin mieleen.

Lähdimme matkaan työpäivän jälkeen. Viipurin ohitettuamme ilta oli jo sen verran pitkällä, että ajovuorossa ollut Dima halusi nukkua lopun matkaa. Hän oli ollut yövuorossa, jonka jälkeen oli kuormannut auton ja hakenut muut neljä matkalaista kyytiinsä. Dima oli asunut Käkisalmen alueella monta vuotta ja ajanut reitin monta kertaa. Hän ohjeisti ajoreittimme ja erityisesti Klimovan kohdalta piti kääntyä vasempaan. Ajoimme annettua reittiä myöten hyvän tovin jutellen niitä näitä. Yhtäkkiä näin vasemmalla kyltin Mitsurinskoe (Valkjärvi). Tajusin, että sen olisi pitänyt jäädä oikealle puolellemme eli oltiin sitten ajettu Klimovan risteyksen ohi. Ei lähdetty enää takaisin päin vaan suuntasimme muita pikkuteitä pitkin Käkisalmen tielle. Tie oli niin kuoppainen, ettei siinä kukaan nukkunut. Auto pomppi ja pohja raapi soratietä aikansa, kunnes oikean eturenkaan luota alkoi kuulua rahinaa. Pienen säädön jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa.

Olimme hieman epävarmoja reitistä kunnes kohdalle osui pieni miliisiasema ja Dima huudahti ulkona olleille miliiseille Rad vas videt - Onpa kiva nähdä teitä! Sanomattakin selvää lienee, että miliisit katsoivat epäluuloisesti aamuneljältä kulkevaa pakettiautoa, joka oli täynnä tavaraa, mukaan lukien jääkaappipakastin. Heitä kuitenkin kiinnosti lopulta vain se, että oliko jääkaappipakastimessa yksi vai kaksi kompressoria ja neuvoivat meidät Käkisalmen suuntaan.

Ylitimme Vuoksen ja huruuttelimme kohti Käkisalmea autoparan natistessa liitoksissaan äskeisen röykyytyksen jälkimainingeissa. Kahdeksan tunnin ajomatka venyi lopulta 14 tunniksi. Nukuimme Kaarlahdessa (Kuzneznoe) kerrostaloasunnossa, jota Suomessa oleva seurakuntamme oli monen vuoden ajan vuokrannut avustusmatkalaisten majapaikaksi. Sitten piti käydä maksamassa vuokra omistajalle, joka asui läheisen kivikombinaatin mailla. Matka tyssäsi, kun kombinaatti oli laittanut puomin kiinni. Dima ajoi keskellä metsää sijaitsevalle rautatiepysäkille, josta nousimme ratapenkereelle ja kävelimme rataa pitkin erään pellon kohdalle. Sitten hän sanoi, että tuosta peltojen poikki sinne maatilalle. Kävelimme polvia myöten hangessa pitkän aikaa. Ihastelin miten hienosti tähdet näkyivät kaupunkivalosaasteen puuttuessa, kuin olisi kirkasta pölyä ripoteltu taivaankannelle. Läheisten maatilojen koirien haukunta ja ulvonta sai olon hieman levottomaksi. Jos nyt joku irti oleva koira tulisi ja purisi, niin hangessa ei pääsisi karkuun, eikä ihan äkkiä sairaalaankaan haavoja hoidattamaan.

Maatilan pihalla ketjussa kiinni ollut koira ei päästänyt ohi ja huusimme pihalla yhteen ääneen Nikolai! Nikolai! Kohta katselimme vuoroin haulikon piippua ja lyhtyä edessämme. Isännän tunnistaessa Diman menimme sisälle juomaan teetä sitruunalla ja maksoimme vuokran. Katselin ympärilleni ja totesin, että heillä oli vanha Porin-Matti edelleen kovassa käytössä. Isäntä kehui sitä kovasti ja kauppasi meille koko maatilaa. Ei ostettu.

Palatessamme tarvoimme samojen peltojen halki ja junaraidetta pitkin takaisin. Raiteelta poistuessamme alkoi kuulua junan ääntä ja valo alkoi lähestyä. Kohta juna paineli ohi. Totuuden nimissä täytyy sanoa, että se meni rauhallista vauhtia, mutta en siltikään kenellekään suosita kävelemistä käytössä olevilla junaraiteilla.

Seuraavana päivänä Käkisalmella kävimme erään lesken luona tervehtimässä häntä ja samalla esittämässä surunvalittelumme. Tuntui oudolta istua juomassa teetä ja syömässä leivonnaisia olohuoneessa, minne oli aseteltu vainajan arkku telineelle keskellä huonetta ja arkun alle ämpäri jotain punaista marjaseosta. Ilmeisesti hajun neutraloimiseksi. Vainaja oli siinä kotonaan muutaman päivän, jonka jälkeen hänet haudattiin. Ainakin ihmiset saivat käydä jättämässä jäähyväiset rauhassa.

Kävimme parin päivän aikana vierailuilla muutamissa seurakunnissa ja söimme edullista sapuskaa. Zharkoe-lihapata ja jättikokoinen suklaapiirakka, vähän mokkapalan tyylinen, maistuivat niin, että söimme saman useampana päivänä. Kun muut matkalaiset palasivat Diman kanssa Suomeen, kaverini Markus ja minä jatkoimme junalla Pietariin kyläilemään muutamaksi päiväksi. Yhtäkkiä kaupungilla niistämisen jälkeen nenästä alkoi vuotaa verta ja sitä tilketessäni sanoin Markukselle, että veri vielä puuttuikin tältä reissulta. Loppumatka meni yllätyksettömästi kaupunkia katsellen.

Jan-Henrik Merihonka 30.1.2015